Anni Kytömäki - Margarita

ANNI KYTÖMÄKI - MARGARITA

Gummerus 2020
s. 582

Itsellä on usein ristiriitaisia tunteita Finlandia-palkinnon voittaneita teoksia kohtaan. En ole aiemmin ymmärtänyt, miksi tietty kirja on voittanut tai miksi se ylipäätänsä on edes minkääntasoisen hehkutuksen kohde. Sain aina joululahjaksi kaunokirjallisuus-kategorian voittaneen teoksen, mutta en koskaan päässyt alkua pidemmälle; kirjoitustyylit ja aiheet eivät olleet minulle mieleisiä, joten kirjat jäivät kesken. Niitä on valitettavasti vieläkin hyllyssä, koska ei sitä tiedä, milloin jonkin teoksen hetki koittaa ja saan sen luettua loppuun. Palkinnon voittaneet teokset ovat aiemmin olleet hyvin harmaasävyisiä ja niissä on oikein kunnolla kieriskelty kurjuudessa. Itselle on tullut vuosien saatossa se mielikuva kotimaisesta kirjallisuudesta, että kirjalijoille on ylitsepääsemättömän vaikeaa kirjoittaa värikkäitä, onnellisia tai mukaansatempaavia teoksia. Ensimmäinen voittajateos, jonka luin kokonaan oli Bolla, ja luulin, että se jää myös ainokaiseksi; poikkeus vahvistaa sääntöä vai miten se meni.

Mutta sitten vastaan tuli Kytömäen Margarita. Rakastuin, pakahduin, en pysty päästämään irti, vieläkään.

Käsittämättömän upea helmi! Ah ja voi, kuinka täydellisen upea teos tämä on!

"Leijun virrassa kuin tähtitaivaalla, joki on yhtä pimeä ja suuri. Avaan silmät ja katson avaruuden sumeaa hyökyä. Joki tanssittaa minua, hyväilee ja nauraa kuin olisi saanut minut takaisin, vaikka en muista sen sylissä ennen uineeni."

Kytömäen kerronta kietoo orgaanisesti yhteen kolmen henkilön ja yhden jokihelmisimpukan tarinat. Tarinat soljuvat luontevasti toistensa ohitse, kietoutuen hienovaraiseen tanssiin. Tuntuu uskomattomalta päästä seuraamaan näin läheltä näitä tarinoita. Kuin saisi kurkistaa pienestä ikkunasta yksityisyyden verhon taakse.

Kirjan viidenneksi päähenkilöksi nostaisin metsät ja niiden monimuotoisen luonteen. Lukiessa eteen aukeaa toinen todellisuus, jota rytmittävät mitä monimuotoisemmat maisemat. Metsiä ei kuvata pimeinä ja pelottavina, vaan hengittävinä ja vastaanottavaisina entiteetteinä. Ihan kuin metsillä ja sen pienillä osilla, kokonasuuksilla, olisi oma tahto ja ajatusmaailma.

"Polvistun kivelle ja tuijotan vettä.
Vähitellen alan hahmottaa sen luonnon.
Joki pulppuaa ja kuplii, mutta sen pinta muuntelee. Hetkittäin hurjimmatkin viirut ja pyörteet asettuvat, kuin virta avaisi pienen ikkunan sisimpäänsä."

 Koska tämä kirja on niin uskomaton ja varmasti jokaiselle tai suuremalle osalle sen lukijoista lukukokemus on vahva, ainutkertainen, niin en halua kertoa tarinasta mitään tämän enempää. Takakannen teksti on yleisesti saatavissa netistä ja muista lähteistä, joten en sitäkään kopio tähän.